Bent Branderupin ART-kurssilla – oppien ytimessä kommunikaatio ja hevosen hyvinvointi

Bent Branderupin kurssi järjestettiin 3.–4. lokakuuta Heinlahdessa, Millcreek Ranchillä. Kurssilla toistui yksinkertainen teema: selkeämpää kommunikaatiota hevosten kanssa. Kahden päivän aikana sukellettiin akateemisen ratsastustaiteen syvään päähän kattavien teorioiden sekä maastakäsittely- ja ratsastusdemojen kera.

Teksti & kuvat: Nette Hursti | Lähde: Academic Art of Riding Finland ry 

Akateemisen ratsastustaiteen ritarikunnan mestari Bent Branderupin kurssi järjestettiin ensimmäistä kertaa Ursula Turtiaisen tallilla, Millcreek Ranchillä. Viikonlopun aikana yleisö pääsi seuraamaan kahdeksan erilaisen hevosikon työskentelyä maasta sekä selästä käsin. Hevosikko -nimitystä käytettiin ratsukon sijaan, sillä kaikki demoon osallistujat eivät ratsastaneet hevosilla lainkaan. Mukana oli paljon eri rotuisia hevosia eri taustoista, aina 5-vuotiaista yli 20-vuotiaisiin. Kurssin järjesti Academic Art of Riding Finland ry.

Kurssiin sisältyi kolme tuntia kattavaa teoriaa, jossa käytiin läpi ihmisen ja hevosen anatomiaa. Lisäksi näimme käytännön harjoituksia eri hevosikkojen kanssa, joista jokainen sai Branderupilta henkilökohtaista ohjausta sekä kotitehtäviä jatkoa ajatellen. Vaikka teoria oli hyvin perusteellista ja asioita havainnollistettiin käytännössä, oli Branderupin opetustyyli myös rento ja humoristinen, jota jaksoi seurata mielenkiinnolla vielä pitkien päivien lopputunneilla.

Mutta mitä akateeminen ratsastustaide oikeastaan on?

ART perustuu historiallisten ratsastusmestareiden oppeihin, jonka juuret ulottuvat antiikin Kreikkaan ja Xenophonin kirjoituksiin noin 400-luvulle ennen ajanlaskun alkua. Myöhempiin vaikuttajiin lukeutuvat muun muassa Antoine de Pluvinel, François Robichon de La Guérinière, Newcastlen herttua William Cavendish ja Gustav Steinbrecht.

Branderupin ja Akateemisen ratsastustaiteen ritarikunnan tavoitteena on säilyttää, tutkia ja ymmärtää näiden mestareiden tietotaitoa sekä soveltaa sitä nykypäivän hevosten kouluttamisessa.

Akateemisessa ratsastustaiteessa koulutus nähdään fyysisenä sekä henkisenä prosessina, jossa pyritään kehittämään hevosen tasapainoa, liikkuvuutta, voimaa ja kykyä kantaa itseään mahdollisimman terveellisesti. Samaan aikaan rakennetaan ihmisen ja hevosen välille yhteistä kieltä ja luottamusta kaikessa tekemisessä. Branderupin motto "kaksi mieltä, jotka haluavat tehdä yhdessä sen, mihin kaksi kehoa pystyvät" [two spirits who want to do what two bodies can], kiteyttää ajatuksen hyvin. Parhaimmillaan hevosen ja ihmisen välinen yhteistyö voi muistuttaa tanssia, jossa molemmat ymmärtävät toisiaan ja liikkuvat harmonisesti yhdessä.

Hevosen pitää olla myös henkisesti läsnä

Viikonlopun yksi keskeisimmistä teemoista oli hevosen henkinen hyvinvointi. Branderup korosti, ettei uusien asioiden opettelu onnistu, ellei hevonen ole aidosti läsnä. Hevosen pitää olla ennen kaikkea rento, mutta myös kiinnostunut ihmisestä ja ympäristöstä.

Hauskoilla vertauksillaan hän vertasi kyseistä tilannetta teinipoikaan, joka istuu pöydän ääressä puhelintaan selaillen: poika voi olla fyysisesti paikalla ja näyttää rentoutuneelta, mutta keskusteluyhteyttä häneen ei välttämättä saa. Sama pätee myös hevosiin: ulkoinen rentous ei välttämättä tarkoita sitä, että hevonen olisi aidosti läsnä ja valmis oppimaan uusia asioita.

– Hevosella pitäisi olla vähintään toinen korva sinun suuntaasi.

Jos yhteys katoaa, hevoselle pitäisi antaa jokin tuttu tehtävä, esimerkiksi siirtyminen askellajista toiseen. Yritetään muodostaa yhteys aina takaisin, kun se tuntuu katkeavan.

Enemmän selkeyttä, vähemmän voimaa

Kurssin aikana toistui ajatus myös siitä, ettei hevosen kouluttamisessa tulisi tavoitella voimakkaampaa, vaan selkeämpää apujen käyttöä. Branderup sanoi, että yksi vaikeimmista asioista opettaa ihmiselle on olla pehmeämpi.

– Teidän pitää tanssia parina. Jos kumpikaan ei johda eikä tiedä, mitä seuraavaksi pitää tehdä, ei tanssista tule mitään. Samoin hevosen kanssa ihmisen tehtävä on osata kommunikoida niin, että hevonen pystyy vastaamaan toivottuihin pyyntöihin.

Branderup kertoi itse luopuneensa jo kauan aikaa sitten voimaan perustuvasta kouluttamisesta. Hänen lähestymistapansa on keskustella: hevoselta kysytään jotakin ja mikäli hevonen ei osaa vastata, asia opetetaan niin, että jatkossa hevonen osaa vastata. Hän myös muistutti, että vääräkin vastaus voi olla arvokas, sillä silloin hevonen ainakin yrittää.

Tasapainon rakentamista

Maastakäsittelyosuudessa korostui hevosen kehonhallinnan sekä tasapainon kehittäminen ennen, kuin hevosen selkään istutaan. Yhden harjoituksen aikana hevonen seisoi kaikki neljä jalkaa maassa ja siirsi painoaan erittäin hienovaraisesti eteen- ja taaksepäin, jalat paikallaan. Ulospäin liike oli lähes huomaamaton, mutta sen avulla harjoiteltiin hevosen omaa kehonhallintaa.

Branderup korosti useaan otteeseen hevosten takajalkojen aktiivista käyttöä sekä kykyä kantaa itseään. Teorian aikana käytiin kattavasti läpi myös hevosen niskan, leuan ja rintakehän käyttöä sekä oikeanlaisen taipumisen merkitystä. Myös eteen-alas venyttämisestä keskusteltiin, sillä Branderupin mukaan hevosen haluttomuus venyttää kaulaansa eteen voi jossakin tilanteissa kertoa muun muassa jännittyneisyydestä tai tasapainovaikeuksista.

Harjoitteluissa ei kiirehditty nostamalla tasoa vaikeampiin tehtäviin, vaan jos hevosen oli vaikea säilyttää esimerkiksi tasapainonsa ravissa, keskityttiin ravin kehittämiseen sen sijaan, että tehtäviä olisi vaikeutettu. Myös rento, eteenpäin pyrkivä käynti nähtiin tärkeänä perustana myöhemmälle koulutukselle.

Palkkio kannattaa valita hevosen mukaan

Jokaiselle hevoselle oli varattu noin puoli tuntia opetusta, mutta työskentely ei ollut yhtäjaksoista. Harjoitusten välissä pidettiin useita lyhyitä taukoja, joiden aikana hevoset saivat hengähtää ja tutustua lisää ympäristöönsä. Branderup korostikin opettajan vastuusta tehdä oppimisesta kiinnostavaa oppilaalle.

– Tylsä opettaja = tylsistynyt oppilas.

Kurssilla nähtiin myös erilaisia palkitsemistapoja rapsutuksista ruokapalkan antamiseen. Branderupin mukaan palkitsemistapa kannattaa valita hevosen mukaan, sillä jos ruokapalkka tuntuu nostattavan kierroksia liikaa, rapsutus voi olla parempi vaihtoehto.

– On myös tärkeää huomioida, mitä käytöstä haluamme palkitsemisella vahvistaa.

Nuorten hevosten kanssa Branderup sanoi, ettei kiirehdi selkään, vaan aloittaa yksinkertaisilla harjoituksilla, kuten paikallaan seisomisella ja kavioiden nostamisella. Erään hevosikon kanssa tästä saatiin käytännön esimerkki, sillä hevonen oli jännittyneen oloinen uudesta ympäristöstä ja yleisöstä, joten aikaa käytettiin hevosen rentouttamiseen. 

– Mielestäni ratsastaminen pitäisi aloittaa vasta sitten, kun hevonen on fyysisesti tarpeeksi kehittynyt. Sitä ennen voidaan tehdä paljon valmistelevaa työtä maasta käsin.

Ratsastajan tärkein työkalu on istunta

Lauantain toisella teoriatunnilla keskusteltiin ratsastajan anatomiasta. Branderup käsitteli muun muassa lantion rakennetta, istuinluiden sijaintia sekä yksilöllisiä eroja miesten ja naisten välillä. Myös satuloiden vaikutuksesta ratsastajan asentoon ja painon jakautumiseen käytiin keskustelua.

Pelkkä pään kääntäminen vaikuttaa rintakehän ja lantion asentoon, jonka takia ratsastajan pitäisi oppia tunnistamaan, miten pienet muutokset omassa kehossa vaikuttavat myös hevoseen. Anatomian tuntemisen tärkeyttä Branderup halusikin korostaa.

– On melkoisen tärkeää tietää, minkä päällä istumme. Ratsastaessa voimme olla käyttämättä käsiä tai jalkojamme, mutta emme istuntaa. Siksi se on ratsastajan tärkein työkalu.

Hänen mukaansa ratsastajan tulisi oppia tuntemaan hevosen liike satulassa, jotta pystyy tunnistamaan, milloin hevonen ei liiku oikein. Ei riitä, että oikea asento osataan näyttää ulospäin, vaan ratsastajan tulisi oppia tuntemaan myös oikean ja virheellisen liikkumisen ero.

Lisäksi pehmeät kädet nousivat esille useaan otteeseen. Jos hevonen tuntuu raskaalta kädelle, ratsastajan ei tulisi vastata siihen lisäämällä omaa voimaansa, sillä usein voimaan vastaaminen voimalla vaan pahentaa tilannetta.

Ulkopuolisen havainnot kurssista

Yllättävin työkalu kurssin aikana oli ehdottomasti raippa, sillä sitä ei käytetty vain lisäämään vauhtia, vaan monipuolisena merkinantovälineenä. Sitä käytettiin esimerkiksi maasta käsin havainnollistamaan ulkopohjetta hevoselle. Hevosilla käytettiin kapsoneita kuolainten kanssa ja ilman, ja ratsastaessa käytössä oli neljä ohjaa, joista kaksi oli tavalliset ohjat ja kaksi vaikutti alaleuan alueelta. Kaikki ratsastajat menivät myös ilman jalustimia, sillä Branderupin mukaan sillä tavoin löydetään parhaiten jalan oikea paikka.

Ulkopuoliselle, uuden asian parissa olevalle seuraajalle työskentely näytti hyvin pienieleiseltä. Painon siirrot, asennon muutokset ja hevosen reaktiot kertoivat kumminkin sen, mitä harjoituksilla haluttiin tavoitella, yhdessä Branderupin selostuksen kera.

Yksi tärkeä havainnointi oli se, ettei akateemisessa ratsastustaiteessa edistyminen tarkoita aina näyttäviä liikkeitä tai vaikeita tehtäviä. Päinvastoin, joskus merkittävin onnistuminen voi olla se, että hevonen malttaa seistä rauhassa, löytää paremman tasapainon askellajissa tai ymmärtää pienemmällä avulla, mitä halutaan. Perinteiseen ratsastukseen verrattuna useat tauot ja yksityiskohtainen kehonhallinta voi vaikuttaa vaatimattomilta, mutta niiden taustalla on selkeästi harkittu ajatus hevosten kouluttamisessa pitkällä aikajänteellä.

Kurssiviikonlopun yksi tärkein viesti tuntuikin olevan olemaan kärsivällisyys, selkeys ja aidompi vuorovaikutus. Hevoselta ei tarvitse aina yrittää pyytää enemmän, vaan joskus ihmisen tärkein tehtävä on yksinkertaisesti oppia pyytämään paremmin.

Katso myös alla oleva video ⬇

Suosittelemme lukemaan myös nämä artikkelit ⬇